Cannibal Accident – ei vahingossa, vaan tahallaan

Turkua mollaavat aina kaikki – paitsi turkulaiset itse. Vanhan liiton grindcoren ja death metalin nimeen vannova Cannibal Accident osoittaa Brutalent-levyllään iskevänsä pilkkakirveen ivaajiin itseensä ja pistämällä heidät vielä pataan.

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Inferno #84/2011

Ajattara

Murhat

Osasto-A

4,5 Jos Ajattara polkikin joskus paikallaan, on siitä aikaa jo kolmen levyn ja yli seitsemän vuoden verran. Tuolloinkin tamppaaminen oli tehokasta ja kenties osittain itsetarkoituksellistakin. Äpäre-albumin jälkeen tyhjäkäynti on ollut minimissään ja jokainen vuoden 2006 jälkeen ilmestynyt julkaisu on ollut omalta osaltaan arvaamaton ja konseptia laajentava äärimmäisenä esimerkkinä akustinen Noitumaa.

Murhat on erittäin vahva ja jyräävä kokonaisuus aina helvetin tymäkkiä soundeja myöten. Ruojan rienaava ja repivä ääni julistaa ja käskyttää entistä vahvemmin jopa siihen malliin, että sitä haluaisi uskoa ja totella sokeasti on kyse mistä tahansa. Painostava tunnelma velloo tutun turvallisella tavalla kappaleesta toiseen, mutta kiekon hienous on kuitenkin sen suunnaton monipuolisuus ja tajuntaan junttaantuva tarttuvuus. Vaikka kikat ja nyanssit ovatkin periaatteessa pieniä, on niiden tehokkuus sitäkin suurempaa.

Ajattaran ilmiselvä salaisuus piilee siinä, että kukaan ei tee paremmin sen kaltaista musiikkia kuin he itse. Ajattara arma invictus.

Assassin

Breaking the Silence

SPV

2,5 Lasaruksen lailla nousevat kaikki 80-luvun niin suuruudet kuin pienuudet ikuisiksi tarkoitetuista leposijoistaan, vaikka hyvin monen kohdalla olisi perusteltua kysyä miksi. Saksan Assassin palasi 13 vuoden tauon jälkeen jo vuonna 2002, mutta The Club (2005) paluulevyn jälkeen hiljaisuus rikkoutuu vasta nyt. Miksi ihmeessä?

Vauhtia rytmiryhmää lukuun ottamatta alkuperäisjäsenistöllä esiintyvältä vuosimallin -83 veteraanilta yhä löytyy, mutta vaarallisia tilanteita ei. Yhtye pieksee edelleen B-luokan vanhakantaista thrashia ja kiitos modernin tuotannon jälki on jämäkkää, mutta yllätyksetöntä ja valitettavan tasapaksua. Sama pätee myös vokalisti Robert Gonnellan huutamiseen, joka alkaa tympiä nopeasti.

Yksittäisinä kappaleina materiaali on ihan ok, mutta peräkkäin kuunneltuna yhdeksän samasta myllystä jauhettua veisua aiheuttaa puuduttavan ähkyn. Lopun huumoripala I Like Cola ei ala edes janottamaan.

Destruction

Day of Reckoning

Nuclear Blast

3,5 Tympeähkön D.E.V.O.L.U.T.I.O.N. -albumin jälkeen Saksan iso D ei onneksi ole taantunut lisää, vaan julistaa kiukkuisena tuomipäivää kaikille erilaisiin satuhahmoihin uskoville. Keskinopeus triolla tuntuu hivenen tippuneen, mutta vastapainona onkin sitten paljon erilaista rakenteellista ja etenkin riffillistä kiemuraa. Alkuvartilla tällainen meininki jaksaa yllättää ja ilahduttaa, keskellä iskee puutuminen ja loppu 15 minuuttia alkaakin mennä jo levyn päättymistä odotellessa.

Ei rallien taso missään vaiheessa muutu suuntaan tahi toiseen, mutta päähän taottavien kertosäkeiden ollessa vähemmistössä biiseiksi kutsut riffimyrskyt syövät toisiltaan tehoa laantuen pelkiksi puhureiksi. Lahkeet alkavat kyllä heilua musiikin tahdissa, mutta vooki ei mene tarpeeksi sekaisin.

Vaikka Day of Reckoning onkin yksi 80-luvun kohkauskolmikosta kellontarkaksi thrash-kronometriksi kypsyneen bändin monipuolisimmista levyistä, eikä missään nimessä huono sellainen, toivoisi siltä kuitenkin enemmän vallatonta barbaarimaisuutta. Nyt taitoa alkaa vaakakupissa olla hitusen liikaa tehon kustannuksella.

DoomSword

The Eternal Battle

Dragonheart

2 Italialaisista sotasankareista on eittämättä vitsailtu läpi koko ihmiskunnan sotaisan historian ja muutaman hekotuksen aiheen tarjoaa myös Deathmasterin, Sacred Heartin, Wrathlordin ja Nidhoggrin muodostama DoomSword. Sananlaskun mukaan nimi ei pahenna miestä, mutta musiikissa sen ainakin soisi parantavan sisältöä. Näin myös The Eternal Battlen kohdalla.

Kiekon sisällön pitäisi kuulostaa eeppiseltä ja sotaisalta heavy metallilta, mutta pikemminkin mieleen tunkee ajatus rapulaisesta miehestä raivaamassa tietään lauantaipäivänä läpi täpötäyden ostoshelvetin paremman puoliskonsa ja parkuvan jälkikasvunsa kanssa kuin albumin konseptin mukaisesta kähinästä roomalaisten ja germaanien välillä ajanlaskumme alussa.

Ei kappaleiden toteutus mitenkään ylipääsemättömän kehnoa ole, mutta lussut ja latteat soundit yhdistettynä ponnettomiin riffeihin ja melodioihin eivät saa tarttumaan miekkaan, vaan julistavat pikemminkin tuomiopäivää levylle.

Jag Panzer

The Scourge of the Light

SPV

3,5 Pitkäikäisen Jag Panzerin ilme on aina ollut uniikki. Yhtenä suurena tekijänä on Harry "The Tyrant" Conklinin taidokkaasti käyttämä laaja-alainen ääni, mutta yhtä omanlaisensa on bändin tapa sekoittaa sopivan monimutkaisesti 80-lukulaiseen klassiseen heavy metalliin vahvoja melodioita ja amerikkalaista power metal perinnettä. Jälki on ollut tasaisen tyylikästä lähes poikkeuksetta ja samalla kuuntelua runsaasti vaativaa mutta sitä myös hyvin kestävää.

Edellisestä Casting the Stonesista onkin ehtinyt vierähtää jo seitsemän vuotta, vaan eipä noita täyspitkiä ole kolmessakymmenessä vuodessa ihan joka vuosi aiemminkaan ilmestynyt. Hyvässä iskussa tänä vuotta kolmikymppisiä viettävä kokoonpano edelleenkin on, sillä täyteraitojen määrä on minimissä ja suurin osa kymmenestä raidasta miellyttää korvia ja kiteytyy hyviin kertosäkeisiin pääosissa levyn päättävä muita eeppisempi The Book of Kells.

Yhtyeen perussynti vaivaa toki tätäkin kiekkoa eli todellisten tankintapporallien puute. Albumin yllättävän rauhalliseen perustempoon kaipaisi myös ajoittaista lisärähinää, vaikka näin hitaamminkin hyvä tulee. Achtung, hier kommt Jag Panzer!

Steel Tormentor

Return of a King

Nephin Records/Union Black Digital

2,5 Jos ei perinteisen heavy metallin kuninkuus ole koskaan Irlannissa ollutkaan, ei se hupsusti nimetyn Steel Tormentorin kakkoskiekon myötä sinne myöskään tietään löydä. Valtikkakin tuntuu yhtyeeltä olevan hiukan kadoksissa, sillä vaikka demotasolla bändiä voisikin vielä kuvailla sanaparilla kohtalaisen lupaava, on aiemmin viidentoista vuoden aikana seitsemän demoa ja yhden täyspitkän julkaisseelta poppoolta lupa odottaa hiukan enemmän kuin miltä Return of a King kuulostaa.

Niin riffit, melodiat, sovitukset kuin laulukin ovat parhaimmillaan melkein ihan hyviä mutta lopulta kumminkin turhan keskinkertaisia ja ponnettomia. Ajatus vajaan seitsemän minuuttia kestävän Warrior -kappaleen typistämisestä reilun viiden minuutin single mittaan tuntuu hieman absurdilta puhumattakaan tarpeellisuudesta lisätä se levyn loppuun. Vaan onhan periksi antamattomuus hyve, vaikka teräs ei hyppysissä kiusaamisesta huolimatta aivan vaadittuun muotoon taipuisikaan.

Pentagram "Last Rites" (Metal Blade) 13.4.2011

CD ja LP

1. Treat Me Right 2:32
2. Call the Man 3:49
3. Into the Ground 4:21
4. 8 5:01
5. Everything's Turning to Night 3:18
6. Windmills and Chimes 4:32
7. American Dream 4:32
8. Walk in the Blue Light 4:59
9. Horseman 3:38
10. Death in 1st Person 4:01
11. Nothing Left 3:36

Total playing time: 44:19


Edellisestä "Show 'em How" -studiokiekosta onkin ehtinyt vierähtää jo kelpo tovi, vaikka ei Pentagram koskaan kaikista aktiivisin yhtye levytysrintamalla olekaan ollut. Erinäisiä kokoelmia sen sijaan on lykätty markkinoille niin ettei laskussa tahdo pysyä ja levy-yhtiötkin ovat vaihtuneet taajaan. Uusi koti on nyt löytynyt ehkä hieman yllättäenkin Metal Bladelta ja doom friikkien sekä narkkien odotukset palkitaan huhtikuun puolivälissä. Suurin ilouutinen monelle lienee Victor Griffinin paluu kitaran varteen, onhan herra ihme kyllä yhä elävän vokalistilegendan Bobby Lieblingin kanssa luonut ne kaikista klassisimmat Pentagram veisut.

Vaan kylläpä doom veteraanien uutukainen onkin korville miellyttävää kuunneltavaa. Soundit kuulostavat samaan aikaan sekä ajattomilta, leppoisilta että lämpimiltä, mutta myös helkutin jyhkeiltä etenkin mitä rytmiryhmään tulee. Myös muhkea kitarasoundi on melkoista mannaa eikä kokonaisäänimaailmaa ole onneksi lähdetty lyttämään, vaan ilmavuutta ääripäiden välillä löytyy oikein mukavasti. Herra Lieblingin tunnistettava ja kuulas ääni on edelleen täysin kunnossa, vaikka luulisi rankahkon eletyn elämän jättäneen siihen jälkensä. Kappalemateriaalista ei vikaa tahdo löytyä sitten millään ja levyltä on jo nyt helppo nostaa useampikin kappale kaikkien muiden Pentagram-klassikoiden joukkoon. Ytimekkäästi nimetty "8" nousee heti ensikuunteluilla muita päätä korkeammalle surumielisen tunnelmansa ja upean melodiansa ansiosta tinkimättä kuitenkaan missään vaiheessa raskaasta lanauksesta. Viisun soidessa kylmät väreet ovat joka kerta taattu paukkuu ulkona kipakat pakkaset tai ei.

"Last Rites" on kauttaaltaan raskas, monipuolinen ja ilahduttavan vanhankantainen levytys, joka juuri siksi kuulostaa niin tuoreelta ja ajankohtaiselta kuin vain voi. Näin sitä perinteistä heavy/doom metalia soitetaan nuoret! Toivottavasti Nomen est omen -fraasi ei päde albumin kohdalla, sillä sen verran elinvoimaiselta bändi yhä edelleen vaikuttaa vielä 40 vuotta perustamisensa jälkeenkin.

Pentagram keikalla Helsingissä 24.4. ja paikkana Korjaamo. Liput taitavat olla tosin myyty jo lippuun, joten pahoittelut niille jotka eivät liparetta tajunneet ajoissa lunastaa.

EDIT:  Bobby Lieblingin omasta webbikaupasta löytyy joka fanipojalle ja tytölle taatusti mielenkiintoisia Pentagram tuotteita.

EDIT pt 2: Esimakua "Treat Me Right" kappaleesta Metal Bladen sivuilla

Osta Levyliigasta, Levykauppa Äxästä, Swamp Musicista, Keltaisesta jäänsärkijästä tai mistä tahansa hyvin varustellusta levykaupasta.

Amon Amarth "Surtur Rising" (Metal Blade) 30.3.2011

CD, limited edition CD+DVD, 2LP ja deluxe edition CD+DVD

01. War Of The Gods
02. Töck's Taunt - Loke's Treachery Part II
03. Destroyer Of The Universe
04. Slaves Of Fear
05. Live Without Regrets
06. The Last Stand of Frej
07. For Victory Or Death
08. Wrath Of The Norsemen
09. A Beast Am I
10. Doom Over Dead Man

Total playing time: 48:40


www.amonamarth.com
www.myspace.com/amonamarth
www.twitter.com/amonamarthband
www.youtube.com/amonamarthofficial
www.facebook.com/AmonAmarthBand

Amon Amarthin nimi tuli tutuksi jo hyllyynkin jostain syystä päätyneellä "Once Sent from the Golden Hall" (1998) -debyytillä, mutta suurempaa vaikutusta se ei kuitenkaan tehnyt. Sama linja jatkui myös neljällä seuraajalla, mutta kasvaneesta tunnettavuudesta ja kehuista huolimatta viisari ei vain tahtonut värähtää. Jotain hienoa yhtyeelle kuitenkin tapahtui vuonna 2006 julkaistulla "With Oden on Our Side", sillä se pisti veren virtaamaan myös genitaalialueella siihen malliin, että punainen vinyyli oli hyllyyn saatava. Yhtyeen leppoisaa karvaturpavokalistia Johan Heggia tuli myöt tuolloin jututettua Inferno #41:een. Vaan eipä pettänyt paria vuotta myöhemmin julkaistu "Twilight of the Thunder God" -kiekkokaan, mutta mikä parasta: ei kahta ilman kolmatta. Maaliskuun lopussa julkaistava "Surtur Rising" on edellä mainitun kolmikon paras ja vahvin kokonaisuus.

On suhteellisen käsittämätöntä miten näillä svedupettereillä voi yhä edelleen riittää näin paljon helvetin hyviä melodioita ja riffejä koko albumin verran, sovitustaitoa ja tyylitajua kun ei enää ole tarvinnut ihmetellä aikoihin. "Surtur Rising" on edeltäjiinsä verrattuna astetta ärhäkämpi ja vauhdikkaampi tapaus ja Johanin jo aiemminkin erittäin miehekäs ääni on entistä vakuuttavampi. Hienointa kuitenkin on, että herran ulosantiin on myös hiipynyt korvia erityisesti miellyttäviä lisäsävyjä ja vivahteita, jotka kruunaavat tyylikkään ja monipuolisuuden kokonaisuuden bändin parhaimmaksi.

Jos ette minua usko, niin kuunnelkaa vaikka hieno ja kipakka "Slaves of Fear" tai katsokaa "War of the Gods" -video alta. Surturin nousun myötä nousee myös aina omanlaiseltaan kuulostanut Amon Amarth uudelle korkeammalle tasolle. Heja Sverige!




"Surtur Rising" julkaistaan tavallisena CD:nä, yli neljä tuntia "Bloodshed Over Bochum" materiaalia bonus DVD:llä sisältävänä CD painoksena, tuplavinyylinä (bonuksena Acceptin "Balls to the Wall" laina) sekä massiivisena deluxe edition pakettina, jossa mukana mm. 5,5" korkea Surtur action-figuuri ja CD:llä Accept coverin lisäksi versio Kissin "War Machinesta".

Osta Levyliigasta, Levykauppa Äxästä, Swamp Musicista, Keltaisesta jäänsärkijästä tai mistä tahansa hyvin varustellusta levykaupasta.

Blood Ceremony "Living with the Ancients" (Rise Above) 9.3.2011

CD ja LP

1. The Great God Pan 7:29
2. Coven Tree 4:46
3. The Hermit 2:34
4. My Demon Brother 4:47
5. Morning of the Magicians 6:56
6. Oliver Haddo 8:11
7. Night of Augury 6:02
8. The Witch's Dance 0:40
9. Daughter of the Sun 10:11

Total playing time: 51:36

Facebook
MySpace


Blood Ceremonyn vuonna 2008 ilmestynyt nimetön debyytti ihastutti jo pelkällä kansikuvallaan, mutta onneksi ihastus laajeni välittömästi myös sen musiikilliseen sisältöön. En ollut kiintymykseni suhteen ainut, mm. Imperiumiin arvion rustannut Antti Klemi täräytti 9/10 ja Noisessa Jukka Jääskeläinen antoi kritiikkiä 4/5 -arvosanan edestä.

Toisin kuin levy-yhtiöiden saatekirjeissä yleensä,  Rise Aboven sanaseppo ei sorru ylenpalttisiin sanallisiin ylilyönteihin kuvaillessaan musiikkia, vaan tiivistää hyvin niin yhtyeen musiikin kuin historian kahdella paikkaansapitävällä lauseella:

"BLOOD CEREMONY, an infernal marriage of Sabbath riffing and the manic piping of Jethro Tull, play a distinctive style of flute-tinged witch rock. After a mind-numbing study of hundreds of trashy witchcraft films, the group began to pour their energies into crafting songs, transforming their fascination for horror into a profane musical vision."

Myös "Living with the Ancients" antaa osviittaa kansitaiteellaan sisällöstä tai ainakin vihjeen muutoksesta. Niin levyn soundit kuin tunnelmaakaan eivät ole läheskään yhtä utuisia kuin debyytillä, vaan kokonaisuus tuntuu selkeästi harkitummalta, modernimmalta sekä raskaammalta. Uudistunut ilme vaatii hieman totuttelua, mutta jo parin kuuntelukerran jälkeen on selvää että tuttu pohjavire kappaleista kuitenkin löytyy. Niin huilu kuin urutkin soivat mukavaäänisen vokalistin Alia O'Brienin käsittelyssä yhä tutulla tavalla luoden mystistä ilmapiiriä, vaikka niiden käyttö onkin aiempaa tyylitellympää ja huilun osalta myös vähäisempää.

Ei albumi silti helpolla avaudu, mutta vahvistaapa silti kliseen musiikillisesti kasvamisesta ja kehittymisestä. Kaikkia syvälle genreen sukeltaneita hippeilystä parikin askeletta vieraantunut ja tuoreemmaksi muuttunut ote ei ehkä täysin vakuuta, mutta onhan esimerkiksi levyn 10+ minuuttia kestävä ja maaniseksikin kasvava "Daughter Of The Sun" -päätösraita hienoa kuultavaa. Haikailut saavat jäädä, sillä aika entinen ei koskaan enää palaa...

On todella harmi, että sekä Blood Ceremonyn että Ghostin pääsiäiseksi ilmoitetut lämmittelypestit legendaariselle Pentagramille peruuntuivat, mutta toivon mukaan jokin järjestävä taho ymmärtää tahi pystyy BC:nkin Suomen maankamaralle tuomaan harjoittamaan omaa noitasapattiaan.

Osta Levyliigasta, Levykauppa Äxästä, Swamp Musicista, Keltaisesta jäänsärkijästä tai mistä tahansa hyvin varustellusta levykaupasta.

Sons of Aeon on ikuisuuskysymysten äärellä

Suomen metallipääkaupungin titteli siirtyi jo vuosia sitten Oulusta Jyväskylään. Tuosta Keski-Suomen helmestä pukkaa bändiä tuon tuosta, viimeisimpänä kipakka mutta melankolisen haikailunkin taitava Sons of Aeon.

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Inferno #83/2011

Oceano

Contagion

Earache

3 Tämä kait nyt on sitä suosittua nuorisometallimusiikkia etenkin rapakon tuolla puolen, jossa toinen toistaan ärjympiä ja teknisempiä yrittäjiä piisaa ja levittäytyä aina vanhan mantereen puolellekin. Earachen trendikkääseen kelkkaan hypänneen Oceanon keväällä 2009 ilmestynyt Depths-debyytti ei ollut tylsimmästä päästä ollenkaan, sen verran moni-ilmeisestä joskin tiukasti genrerajojen sisällä pysyttelevästä materiaalista oli kysymys.

Contagion on laadullisesti pieni joskin silti selvä pudotus yhtyeen uralla. Orkesteri kuulostaa edelleen eri tymäkältä ja vokalistin asiallisen möreästä ulosannista löytyy muutama eri sävy, mutta itse kappaleet jäävät turhan yksiulotteisiksi ja puuduttaviksi. Rytmi ja tempokikkailun varaan rakentuvia kappaleita jaksaa kuunnella suhteellisen sujuvasti levyn puolivälin tienoille saakka, jossa vedenjakajana toimiikin yksinkertaisten tyylikäs ja pikkunätein melodioin varustettu Exist in Confinement -instrumentaali.

Tolkku se on talkkunan syönnissäkin ja ähky levyn kanssa iskee väkisinkin päälle, vaikka kokonaiskestoa onkin klassisessa mielessä optimaalinen LP-mitta. Bändin ja biisien puolustukseksi on tosin sanottava, että aika se ja sama kuunteleeko levystä alku- vaiko loppupuolen. Merkittävää laatu- ja tyylieroa puoliskojen välillä ei ole.

Sircuscus

Brutal Ethnology EP

Omakustanne

2,5 Sircuscusin musiikilliseen agendaan kuuluu olla äkkiväärä, arvaamaton ja rajoja rikkova, mutta kovinkaan kummoisia motiiveita tai oivalluksia agendansa toteuttamiseksi se ei kuitenkaan pysty tarjoamaan. Huittislaisen trion raskaahkolla kädellä soitetussa mutkarockissa toivoisi nimittäin olevan paljon enemmän uskallusta ja toisaalta myös monipuolisuutta sekä genreflirttailua, jotta lopputulos olisi oikeasti kiehtovaa.

Brutal Technologyllä yhtye kuulostaa kaikin puolin raakileelta aina vokalistin härmäläistä aksenttia myöten, vaikka 10 kappaleen kokonaisuus naseva onkin. Keskimäärin pariminuuttisten veisujen aikana keskittymiskyky ei ehdi herpaantua, mutta syitä kestävään ja pidempiaikaiseen kulutukseen Sircuscus ei pysty ainakaan vielä tarjoamaan.

Transcending Bizarre?

The Misanthrope's Fable

Dissonart

3,5 John Lennon on tokaissut ”Avantgarde on ranskaa ja tarkoittaa paskaa.”, mutta Transcending Bizarren? kohdalla tämä ei pidä paikkaansa, onhan bändi kotoisin Kreikasta. Ja jos musiikistaan ei nyt niin kamalan kokeilevia tai rajoja rikkovia elementtejä 2010-luvun mittapuulla mitattuna löydykään, ei yhtye nyt sinfonisen ja tummemman äärimetallin kuluneimmilla urillakaan käyskentele.

Vallan tyylikkäästi yhtye on osannut säveltää ja ennen kaikkea sovittaa kappaleensa, josta löytyy mm. erittäin riskisti kosketinosuuksia, mahtipontisuutta, soundtrack-henkisyyttä, kuoroja sekä erilaisia sampleri-kikkailuja. Lopputulos ei ihme kyllä missään vaiheessa kuulosta kornilta tai liian siirappiselta, vaan lähinnä musiikillisesti lähellä parastaan olevan Cradle of Filthin yhtymässä hyvin mallinnetun Devil Dollin kieroutuneeseen tunnelmaan, joihin osasyynä on myös laulaja Kotzakin tapa käyttää ääntään eri tavoin.

Niin hyvin kuin The Misanthrope's Fable soljuukin alusta loppuun myös yksilöinä, jotain vieläkin astetta tai paria räväkämpää ja iskevämpää irtiottoa siltä kuitenkin jää kaipaamaan. Kysymysmerkki yhtyeen nimen perässä kuvaakin hyvin musiikin lisäksi myös mystisen parannustekijän puutetta.

Witheria "Vanishing Order" (Violent Journey) 2.3.2011

1. A.T.D.B.T.S. 3:22
2. Obscene Desecrator 3:26
3. The Abyss Within 5:35
4. The Final Hour 4:54
5. The Nameless Beast 5:25
6. Perished In Torment 3:39
7. Bringer Of Chaos 4:42
8. Fire In Black 5:48
9. Timeless 8:39

Total playing time: 45:30

www.witheria.com
www.facebook.com/witheria
www.myspace.com/witheria



Kotimainen Witheria on vaihtanut levy-yhtiöitä jokaisella kolmella julkaisullaan, mutta nykymaailman meininki on karua ja pienten on pakko yrittää. Reilun neljän vuoden takaisesta "Infernal Maze" -debyytistä sanailin Inferno #40/2006:een arvosanalla 3/5 mm. näin:

"Vaikka Witherian musiikin muodostamat partikkelit ovatkin järeitä, oikeanmallisia ja omanlaisiaan, taantuu kokonaisuus väkisinkin hieman tasapaksuksi. Tarttuvuuden kasvattaminen sovituksia ja kestoja hienosäätämällä ja viilaamalla auttaisi paloja loksahtamaan entistä paremmin paikoilleen. Tarvittava taito ja työkalut kun herroilla jo näpeissään on."

Tiedä sitten ovatko palikat loksahdelleet oikeille paikoilleen jo harmillisesti korvien ohi menneellä kakkoskiekolla "Painful Escape" (2009), mutta tällä tulevalla lätyllä ne ainakin alkavat olla juuri siellä missä pitääkin. Mikään ei kuitenkaan ole oikeastaan muuttinut: kansitaide on edelleen vanhaa liittoa ja kaikessa rumuudessaan osuva ja varsin tyylikäs, kappaleet ovat yhä edelleen pitähköjä, musiikissa on edelleen mutkaa ja kiharaa niin riffeissä kuin rakenteissakin ja yleismeininki ärhäkkää thrashia aina välillä death metalin suuntaan vähän kallistuen. Mutta ne pienet erot.

Tuberculosis nimeä tottelevaa vokalistia ei keuhkoihin iskevä bakteerisairaus todellakaan vaivaa, sillä sen verran riskiä, miehekästä ja vaihtelevaa ääntely on aina murinasta, ärhäkkään rähinään ja korkeisiin viiltäviin "kiekauksiin". Yhtyeen pyörä ei uraauurtavia latuja aukaise, mutta pyöriipä vaan tutuilla teillä oikein hyvin ja sehän riittää. Tarttuvaa haastavuutta löytyy läpi koko levyn ja meininki kulminoituu osuvasti jo edellisiltä kiekoilta tutulla tavalla eli massiiviseen ja useita hyvinkin erilaisia osioita sisältävään lähes 9 minuuttia kestävään päätösraitaan. Maistuu siis makialle, vaikka korvakarvat lepattavatkin!

Osta Levyliigasta, Levykauppa Äxästä, Swamp Musicista, Keltaisesta jäänsärkijästä tai mistä tahansa hyvin varustellusta levykaupasta.

Sons of Aeon "Promo 2010"

1. Weakness 6:41
2. Seeds of Destruction 3:25
3. Burden 5:30

Total playing time: 15:36

www.sonsofaeon.net






At the Gates. Heti ensitahdeista on selvää, että jyväskyläläisen Sons of Aeonin pojat ovat tätä mainiota ruotsalaisen melodisen death metalin esi-isäksikin tituleerattua orkesteria kuunnelleet kerran ja toisenkin. Vaan kun soittajilta löytyy paljon kokemusta, vahvaa tyylitajua ja rutkasi hyviä ideoita, muuttuu lopputulos tylsästä apinoinnista hienosti toteutetuksi oman näköiseksi kunnianosoituksesi mestarille.

Sons of Aeonin kokoonpanon yhteyteen olisi helppo liittää sana super, löytyyhän orkesterista pari Ghost Brigade -jantteria kielisoitinten varresta ja rumpali Plutonium Orangesta joka on ex-liitteellä varustettuna tuttu mies myös Swallow the Sunin rumpupallilta. Vokalistin orkesteritaustasta löytyy viimeisimpinä aktiviteetteina Dark Days Ahead sekä Code for Silence ja toisen kitaristin yhteydessä on mainitsemisen arvoista mm. pesti Endstandissä.

Yhtyeen vahvuus piilee tymäkässä menossa, tarttuvissa muttei helposti kuluvissa melodioissa sekä tyylikkäissä sovituksissa, joiden ansiosta erittäin monipuolinen ulosanti on saumatonta ja paikoin yllättävääkin. Pitkähköt yli viisi minuuttia kellottavat veisutkaan eivät tunnu tuottavan bändille vaikeuksia, sen verran hyvin ne kantavat koko kestonsa ajan parhaimpana esimerkkinä kaksikosta päätöskappale "Burden". Vaan hyvin toimii myös ytimekkäämpi, suoraviivaisempi ja kipakampi pieksentä a'la "Seeds of Destruction".

Kolmen kappaleen promo on naseva paketti tätä herkkua, joka etenkin kahden soittoniekan taustan tuntien on mielenkiintoinen ja komea sekoitus vauhdikasta NWOSDM:ää ja Ghost Brigaden vahvaa melankolista ja energistä tunnelmointia mahtavan "Isolation Songs" (2009) -albumin malliin.

Arvosana: MMMM+

Kolmen biisin promo saatavilla yhtyeen omilta sivuilta ilman erillistä korvausta. Lataa nyt, et tule katumaan.

Solitairea pikkumustassa

Euralaisella Solitairella on aina ollut hätä, vaikka neljä täyspitkää onkin julkaistu kahden vuoden välein. Vuonna 2010 ei kuitenkaan saatu uutta albumia, ainoastaan joulukuussa julkaistu kahden biisin seiskatuumainen.

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta