Aria
Curse of the Seas
Sliptrick
3,5
Venäjän Iron Maideniksi tituleerattu Aria on kotimaassaan iso bändi, mutta yli 30 vuotta kestäneestä ja lukemattomista levyistään huolimatta muualla kulttisuosikki. Curse of the Seas voi parantaa tilannetta, onhan sen miksannut Roy Z ja pääesiintyjäkeikka käppähevareiden pyhiinvaelluskohteessa Keep It True -festareilla on sekin hyvästä. CD:n maksimimittoja hätyyttävästä albumista olisi pitänyt vain karsia kolmannes, vaikka selkeää jämää ei seassa ole. Eksoottisesta laulukielestään ekstrabuustia saavat tasavahvat biisit kärkenään Smoke without Fire ja pitkä nimikappale muodostaisivat näin iskevämmän kokonaisuuden.
Attika
When Heroes Fall RE
Pure Steel
2,5
Attikan alun perin kasettina vuonna -91 julkaistusta kakkoskiekon When Heroes Fall CD-painoksesta on aikaa neljännesvuosisata, joten aika lienee kypsä uusinnalle. Levyn voi rehellisesti sanoa olevan unohdettu, mutta kumminkin kaukana klassikosta. Pumpun Amerikan mallin power/heavy-metalli on musiikillisilta, soundillisilta ja tunnelmallisilta lähtökohdiltaan kyllä kiehtovaa, mutta sävellyksiltään taas sen verran yksioikoista, että kevyehkö alkuintoilu lopahtaa pian ensikolmanneksen jälkeen. Suositeltavissa vain käppäilyn todellisessa ytimessä oleville.
Bethlehem
Lebe Dich Leer
Prophecy
3,5
Kolme vuotta sitten ilmestynyt Bethlehemin nimetön albumi oli lähes täydellinen pakkaus yhtyeen aina 90-luvun alusta tutuksi tekemää hyvin intensiivistä dark metalia, jossa osin kokeellisemmilla elementeilläkin sävytetty black/doom metal -hybridi on aina ollut täysin omia polkujaan kulkevaa. Monikaan asia ei tänä aikana ole muuttunut rumpalia lukuun ottamatta, mutta miehistönvaihdokset kuuluvat tavallaan jo asiaan.
Yksi nykyisen kokoonpanon ehdottomista vahvuuksista eli Yvonne ”Onielar” Wilczynskan (Darkened Nocturn Slaughtercult) monipuolinen ääntely mielenvikaisesta riekkumisesta selkäpiihin menevään kuiskailuun on onneksi yhä edelleen tallella. Tässä yhteydessä ei todellakaan tarvitse tai edes voi puhua mistään female fronted metal -genrestä, sillä onhan se niin, että suoritus ratkaisee löytyy haarovälistä sitten lirputin tai ei. Ja juuri hänen käsittämättömän vokaaliakrobatiansa ansiosta Bethlehemin jo lähtökohtaisesti piinaavia tuntemuksia hienosti kuvaava musiikki nousee entistäkin vakuuttavammaksi.
Lebe Dich Leerin pinnan alla pirskahtelee tuttu hulluutta kohti puskeva epätoivo ja pimeys, mutta onneksi laihaa lohtua tuovat harvakseltaan kuultavat valonpilkahdukset. Edeltäjäänsä verrattuna tunnelmat ja niiden toteutukset ovat tälläkin albumilla pitkälti samat, mutta jonkinlainen pehmustetussa sellissä toinen käsi pakkopaidan hihassa -tyyppinen vapaudenrajoitustunnelma kappaleita kuitenkin tuntuu varjostavan. Tai sitten antidepressanttilääkitys on nyt paremmin, mutta luovuuden kannalta huonommin kohdallaan.
”Hetken kestää elämä, sekin synkkä ja ikävä” lienee kohtuu osuva härmäläinen käännöstulkinta Lebe Dich Leeristä.
Dool
Love Like Blood EP
Prophecy
3,5
Mestarillisen Here Now, There Then -ensilevynsä 2017 julkaissut Dool ostaa lisäaikaa seuraajan valmistelemiselle julkaisemalla Killing Joke -coverin ja kaksi liveraitaa sisältävän EP:n. Alkuperäiseen versioon verrattuna hollantilaisten tulkinta etenee painavammin ja verkkaisemmin tehden siitä yllättävänkin helposti itsensä kuuloisen. Pitää varmasti myös paikkansa, että saatteessakin kehuttu orkesterin toimivuus live-olosuhteissa on kovaa tasoa, mutta ei tämä näiltä taltioinneilta erityisemmin käy ilmi. Selkeä faneille ja keräilijöille suunnattu kymppituumaisena vinyylinäkin ilmestyvä välityöhän tämä on, joskaan ei sieltä heikoimmasta päästä.
The End Machine
The End Machine
Frontiers
2,5
Toisaalla tässä aviisissa olevassa Last In Linen arviossa esitin kritiikkiä latteista biiseistä, mutta kehuin taas Jeff Pilsonin vääntäneen nupikoista mukavan eläväiset soundit. Omassa uudessa bändissään The End: Machinessa biisit ovat inasen parempia, mutta omassa studiossaan työstetty levy taas tuotannollisesti astetta tylsempi.
En tiedä miksi musiikkia pitää julkaista taas uudella nimellä, semminkin kun jo Dokkenista tuttu Lynch-Pilson-Brown -trio on täysin sama kuin 2012 ilmestyneellä varsin hyvällä T&N-nimen alla julkaistulla Slave to the Empire -levyllä. Tuolloinhan bassottelun ja koskettimien lisäksi herra Pilsonilla oli myös pääasiallinen lauluvastuu, joka hyvin tulikin kannettua. Nyt lauluissa puolestaan on nykyinen Warrant-vokalisti Robert Mason, jonka kanssa yhteistyötä on tehty aiemmin em. T&N:n lisäksi myös Lynch Mobissa. Piiri pieni pyörii, samat nimet siinä hyörii.
Syventyessä The End Machinen musiikkiin käy selväksi, että kyseessä ei ole mikään yksi projekti lukuisten muiden joukossa. Pitkän linjan veteraanien soitto on ilahduttavaa George Lynchin kitarointi ja laulusuoritukset stemmoineen etunenässä, eivätkä sävellykset nekään ole huolellisesti kasatuilta rakenteiltaan mitään tusinatavaraa. Ei olekaan siis mikään ihme, että tähän päivään tyylillä istutettu hard rock kuulostaa hyvältä. Isoin ongelma vain on, että kun rakennuspalikat ovat jokaisessa pitkähkössä biisissä pitkälti identtiset, jää lähes tunnin mittaiseksi taantuvalta levyjärkäleeltä kaipaamaan selkeästi enemmän dynamiikkaa ja tarttuvuutta.
Eugenic Death
Under the Knife
Heaven and Hell
3
Eugenic Deathin kakkoskiekkoa työstettiin neljä vuotta ja tämä kuuluu pelkästään positiivisesti huolitellusta lopputuloksesta. Jenkkitrion thrashista löytyy kaikin puolin miellyttävää miehistä karskiutta, vaikka itse musiikki onkin kaukana rujoimmasta kohkauksesta. Biisit rullaavat miellyttävän vaivattomasti, mutta vaikka seitsemän veisun levy onkin napakassa kokonaismitassa, olisi jopa yli kuusi minuuttia useamman kerran ylittävissä sävellyksissä ollut leikkuuvaraakin. Tällaisenaan liiallinen kunnianhimo syö turhaan tehoja lopputuloksen intensiteetistä.
FM
The Italian Job CD+DVD
Frontiers
3
Brittiläisten kevytrokkareiden 35 vuotta sitten muodostama FM vaikuttaa juuri nyt elävän uutta renessanssia eikä mikään ihme, sillä viime vuonna ilmestynyt Atomic Generation oli varsin verevä esitys. Ja kun vielä vuoden 2016 uudelleenäänitys hittirikkaasta Indiscreet-debyytistä kiillotti soundeiltaan perin tuhnuisen alkuperäisen version kerrankin juuri oikealla tavalla nykyaikaan, on helppo ymmärtää, miksi Frontiers julkaisee keikkatallenteen tältäkin rosterinsa helmeltä.
Musiikilliselta sisällöltään intron ja kuusitoista kappaletta sisältävä keikka on hunajaa korville. Setti painottuu vahviten kahteen ensimmäiseen levyyn, joiden biisit ladataankin pääosin loppupuoliskossa yhtenä hittiputkena alun toimiessa enemmänkin yleisön lämmittelijänä yksittäisillä uran välikauden sekä useammalla 2010-luvun biisillä. Ura ja sen huiput käydään tasapainoisesti läpi eikä huteja kuulla ensimmäistäkään, on tarkastelijana sitten pitkän linjan fani tai myöhemmin bändin hienon musiikin löytänyt jälkikasvu.
The Italian Jobin hyvyys lepää kuitenkin lähes täysin pelkän musiikin varassa ilman formaatin tuomaa lisäarvoa. Pelkkä audiotaltiointi keikasta ei tuo juurikaan mitään lisää itse biiseihin ja levyversioihin verrattuna jälki on soundeiltaan inasen latteampaa. Liikkuvaa kuvaa taas tarkasteltaessa charmantisti harmaantuneiden herrasmiesten soitto on kyllä todella komeaa katseltavaa ja kuunneltavaa, mutta yleisön tavoin turhan eleetöntä. FM on toki kaikessa AOR-henkisyydessään aikuiseen makuun ja kaukana nuorison villitsijästä, mutta jonkinlaista elävyyttä jää silti kaipaamaan, vaikka molemmat osapuolet tuntuvatkin nauttivan kuvauksen perusteellakin intiimiltä vaikuttavasta keikasta.
Hermoromahdus
Perse paljaana EP
Omakustanne
4
Yhden loppu on toisen alku. Näin myös Hermoromahduksen kohdalla, sillä historiasta löytyy Aivottomien rauniot. Toisella julkaisullaan Perse paljaana uusikaupunkilaisnelikko tekee asiat hieman hassusti: äänitettyjä biisejä olisi optimaalisen nelivitosena pyörivän kaksitoistatuumaisen verran, mutta toistaiseksi vain diginä julkaistusta biisikympistä on valittu 7” EP:lle neljä ensimmäistä.
Todella tyylikäs kantaaottava kansitaide kiteyttää yhtyeen sanoman mainiosti: hyvin ei mene olet sitten pienipalkkainen duunari tai muuten vaan vähävarainen. Perse on auki, kun poliitikot päätöksineen menevät taas perse edellä puuhun ja näin tapahtuu myös maailmanlaajuisesti eikä vain armaassa kotimaassamme. Ihminen kusee omiin muroihinsa paskomalla mielin määrin luontoon mitä moninaisimmin tavoin. Yksinkertaisia ja moneen kertaan käsitelty teemoja HC-punkissakin, mutta silti nyt ajankohtaisempia kuin koskaan.
Simppeleitä muutaman riffin ihmeitä ovat myös yhtyeen parin minuutin molemmin puolin kestävät repäisyt. Niiden vahvuus ja tehokas iskevyys piilee kuitenkin juuri tässä suoraviivaisuudessa, joka saa ekstralisänsä vielä pelkistetyn selkeistä soundeista, metallisen tanakasta soittotatsista ja paikoittain jopa death metalin puolelle lipsahtelevista tykityksistä.
Tässä viitekehyksessä neljän biisin pienjulkaisu onkin siis täysin oikea valinta, sillä nämä kahdeksan minuuttia esittelevät Hermoromahduksen koko repertuaarin parhaimmillaan. Ja kun melko varmasti nälkää jää, käyvät loput kuusi kipaletta vaikka jälkkäristä ilman että ähky pääsisi edes yllättämään.
Last in Line
II
Frontiers
2
Last in Linen perustajilla Vinny Appicella, Vivian Campbellilla ja juuri ennen debyytin julkaisua vuonna 2017 menehtyneellä Jimmy Bainilla on kovat meriitit niin soittajina kuin säveltäjinä, joista riittää mainita alle kolmen vuoden sisään ilmestyneet Dio-klassikot Holy Diver, Last in Line ja Sacred Heart. Nykyporukan kakkonen ei tekijämiesten mainetta kuitenkaan kasvata, sillä vaikka soitto käy ammattimaisen komeasti, soivat itse laulut ihmeen onttoina ja värittöminä. Dokkenissa ja 2000-luvulla myös Foreignerissa bassoa pompotelleen Jeff Pilsonin tuotantojälki on sentään modernisoidun heavyssa eläväistä.
Magic Dance
New Eyes
Frontiers
3
Frontiersin uusien kykyjen julkaisusarjassa on löydetty taas yksi kaikkia genren oppikirjan sääntöjä orjallisesti noudattava AOR-artisti Amerikasta, kuinka yllättävää! Magic Dancen puolustukseksi on tosin todettava, että tavanomaisuudestaan huolimatta se kuulostaa kasarityyliin niin häpeilemättömältä ja hyväntuuliselta, että ärrimurrikeksejä syötyäänkin olisi pakko hymyillä. Heikoin lenkki bändissä on sen perustajan ja lähes kaikkeen sormensa työntäneen Jon Siejkan hennohko ja väritön ääni, joka ei tihku hunajaa korviin kaivatulla tavalla.
Nixa
Opus Tierra
War Anthem
3
Kun Opus Tierra starttaa nimikappaleella perässään Seed, Nixan eeppisen klassista doom metalia lähellä oleva jylhä hidastelu herättää välittömästi kiinnostuksen. Vaan mitä pidemmälle levy tästä etenee, sen lanaavammaksi meininki muuttuu tunnelman laskiessa tämän seurauksena. Romahduksesta ei kuitenkaan ole kyse, sillä kaiken runnomisen alta kajastaa toki edelleen monipuolisia sävyjä etenkin laulajan puhtaista ja rauhallisemmista laululinjoista.
Orkesterin em. lähestymistavan tuomion julistukseen voikin nähdä sekoituksena kotimaansa Yhdysvaltojen karskimpaa ja yksinkertaisempaa ilmaisua sekä eurooppalaisen enemmän melodisuuteen ja tunnelmaan panostavan tyylin välillä. Yhdistelmä on kuitenkin sen verran haastava, että albumi kokonaisuutena on jatkuvaa tasapainoilua hyvän ja pahan välillä jääden lopulta hieman epämääräisestikin näiden väliin. Hyvistä esimerkit tulikin jo mainittua, pahan joukkoon kuuluu taas keskivaiheelta löytyvä tympeä rymistely Destroyer, joka onneksi onkin levyn lyhyin kappale.
Jos Opus Tierra kuvaa luojiensa henkilökohtaista matkaa tuhottujen oletusten ja unelmien tuhkista kohti tutuista elementeistä kohoavaa määränpäätä, piisaa taivallettavaa vielä niin henkisesti kuin musiikillisestikin. Suunnan voi kuitenkin sanoa olevan oikeanlainen.
Our Survival Depends On Us
Melting the Ice in the Hearts of Men
Ván
3
Näiltä itävaltalaisilta ei puutu kunnianhimoa ja halua haastaa itseään. Se näkyy ja kuuluu kaikesta aina romaaninmittaisista nimistä neljään yli 10 minuutin mittaiseen biisiin. Musiikkinsa on kaikkea muuta kuin helppoa omaksuttavaa vaikkei se ole millään muotoa kimuranttia. Yhtye liikkuukin alati omaperäisyyden ja ärsyttävyyden muodostamalla veitsenterällä. Primordialin kaltainen pakanallinen eeppisyys, post metal -tunnelmointi ja runnominen sekä laulajan paikoittainen Ulvova mylläri -laulutyyli on yhdistelmä, josta ei aina oikein tiedä mitä mieltä olla.
Protector
Summon the Hordes
High Roller
2
80-luvun loppupuoliskolla uransa käynnistänyt ja pienimuotoista suosiotakin nauttinut Protector on varsinainen jäärä. Uransa jo kertaalleen paketoinut ja paluun jälkeen useamman julkaisun pukannut porukka yllätti ilahduttavasti kolme vuotta sitten ilmestyneellä ”Cursed And Coronated” -teutoni-thrash-pläjäyksellään. Seuraajansa ottaa kumminkin selkeästi takapakkia, sillä vaikka bändi räksyttää ja pätkyttää edelleen luupäisesti, kaatuu tällä kertaa homma pitkälti turhan mielikuvituksettomiin ja itseään toistaviin riffeihin. Tämä levy tuskin kutsuu kokoon kuin pienen joukon intohimoisimpia rässiliivijürgeneitä.
Schattenfall
Melancholie des Seins
Redefining Darkness
2
Mustan metallin erikoismiehemme Joni ”Venomin haukkuja” Juutilainen teilasi loppuvuodesta 2017 ilmestyneen Schattenfallin esikoisalbumin ja seuraajaansa Melancholie des Seinsia kuunnellessakin on helppo ymmärtää miksi. Saksalaisten sinällään muodollisesti pätevä fiilistelybläky ei kouraise sisintä pintaa syvemmältä ja vaikutelma vain kiusallisesti korostuu, mitä lähemmäksi 56 minuutin kohdalla sijaitsevaa päätepistettä edetään. Pikimustan tilalla oleva aseharmaa melankolia ei lämmitä saati kylmää kaivatulla tavalla.
Sins of the Damned
Striking the Bell of Death
Shadow Kingdom
3
Esikoisellaan Sins of the Damned tykittää menemään latinoamerikkalaisen kiihkeällä sykkeellä heavy metaliaan, johon on imetty hitunen thrashin räyhäkkyyttä. Lopputulos muistuttaakin lähinnä speed metalin esi-isäkappaleita kuten Acceptin Fast As a Sharkia tai Helloweenin How Many Tearsia esitettynä vain raffimmilla lauluilla. Verrokkina toimii myös pitkä-ikäinen black/thrash-poppoo Desaster heveimmillään. Hyvin tehty perinteitä kunnioittava underground-henkisyys on aina ilahduttavaa, mutta ei näistä aineksista chileläisetkään sentään saa täysillä iskeviä 5-6 minuutin repäisyjä.
Starquake
Time Space Matter
Pure Rock
3,5
Kun bändi sekoittaa surutta mutta tyylillä 70-luvun Deep Purplen hammondin värittämää hard rock -jytää saman aikakauden Genesis & Yes progevenkoiluun ja queenmaiseen hohdokkaaseen mahtipontisuuteen matkaten siinä samalla halki ajan ja avaruuden, voidaan puhua erikoismenosta. Tällaiseen kombinaatioon ei pysty kuin saksalainen studioprojekti kipparinaan itsekin nupinvääntäjä ja instrumentalisti Mikey Wenzel. Jos maestro olisi laulajanlahjoiltaan omaperäisempi, alettaisiin olla todellisen parhauden ääressä, mutta tällaisenaankin Time Space Matter onnistuu ilahduttamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti