Inferno #120/2014

Disaster

Blasphemy Attack

Iron Shield

3

Ei Disasterista vielä tällä esikoisellaan ole kilpailijaksi kotimaansa tunnetuimmalle vientituotteelle eli kolumbialaiselle marssipulverille, mutta selvästi kehnolaatuisempaakin kamaa on näillä markkinoilla tullut vastaan. Ja vaikka olettaa saattaisikin, ei yhtyeen debyytti ole myöskään mitenkään erityisen räväkkää thrash-kaahausta, vaikka myös kitaristin tehtävää hoitavasta Andrés Álvarezista erilaisia lähes eläimellisiä äännähdyksiä irtoaakin.

Blasphemy Attackin ruman tyylikäs kansitaide muistuttaa paljon Battleaxen Burn This Townia ja kyllä Disasterin musiikista löytyy vanhan liiton rässin lisäksi myös runsaasti saman aikakauden heavy metalista tuttua melodisuutta. Vaikka yhdistelmä toimiikin melko mukavasti, voisi ruuvi silti olla kireämmälläkin. Nyt lopputulosta vaivaa pienoinen löysyys painopisteen ollessa turhan tarkasti edustamiensa genrejen puolivälissä rujomman runnomisen sijasta.

Kyllähän tämä kymmenen biisin satsi pahimman nälän vie veteraanikäyttäjältäkin vaikkei suurta euforian tunnetta aiheutakaan.

Earthbound Machine

Messengers of Deception LP

Ulterior

4

Sitten viime vuonna ilmestyneen esikois-EP:nsä jälkeen ehtaa kotimaista alkuperää ja laatua oleva Earthbound Machine ei ole lähtenyt muuttamaan voittavaa konseptiaan muuta kuin julkaisuformaatin osalta. Hopeinen pienkiekko kun on muuttunut kooltaan suuremmaksi mustaksi, joka antakaakin urista kumpuavalle jylhälle jyräykselle oman mukavan lisäpotkunsa. Ja onhan yksinkertaisen mustavalkoista ja tunnelmaan sopivaa, myös äänitteen kääntöpuolelta löytyvää kansikuvaa mukava tarkastella ennen kansiin takaisin laittamista.

Neljän miehen masiina murskaa edelleen nuotteja jyrkillä riffeillä ja todella rapsakalla kitaravallilla, joista kuitenkin löytyy erilaisia kaikuja niin blacksabbath-doomin tummuudesta kuin stoner rockin letkeydestäkin. Oman mainion lisänsä musiikkiin tuo solistin puhdas lauluääni, josta paikka paikoin käytetty kireä ulottuvuus lisää hienosti kokonaisuuden monimuotoisuutta. Tästä paras esimerkki on ehdottomasti niin bändin kuin älpeenkin nimiraita Messengers ofDeception (Earthbound Machine).

Kappalekolmikko on laadultaan tasaista ja vahvaa. Maailmoja mullistavaa se ei ole eikä tarvitsekaan olla, sillä musiikista vahvasti huokuvan aitoutensa ja sielukkuutensa ansiosta Earthbound Machine suuntaa kohti korkeuksia tuntemattomuuden suohon uppoamisen sijasta. Nyt näiden mainioiden minijulkaisujen jälkeen orkesterin uran suurimmaksi haasteeksi nouseekin täyspitkän täyttäminen yhtä mielenkiintoisella tavalla.

Overdrive

The Final Nightmare

Pure Rock

2

Jos Overdriven ura onkin startannut yhdellä demolla ja singlellä jo 70- ja 80-lukujen taitteessa, suurempi tunnettavuus on yhtyeeltä jäänyt saavuttamatta. Ensimmäistä täyspitkää kun on päästy levyttämään vasta 1990 ja The Final Nightmare on diskografiassa järjestyksessään vasta viides albumi. Kokoonpano on kuitenkin laulajaa lukuun ottamatta yhä edelleen sama kuin aikoinaankin, mitä nyt erillinen kosketinsoittaja on kasvattanut päälukua yhdellä. Olettaa myös sopii, että musiikkityyli on sekin pysynyt vuosikaudet suht muuttumattomana eli kepeänä ja vahvasti melodisena uudenaallon brittihevinä, jossa urkujen raikaaminen tuo musiikkiin merkittävän 70-lukulaisen lisänsä.

Kokemus kuuluukin yhtyeen musiikissa, sillä se miellyttää leppoisuudessaan mutta myös genrelle usein tyypillisessä vanhakantaisen hämärässä tunnelmassaan. Onkin sääli, että levy on käytännössä lähes pilattu lattealla tuotannolla eikä yhtyeen laulaja David Poulter ole hänkään mikään kultakurkku. Perussoundi kun miehellä on kapea-alainen sekä melkoisen väritön ja ylemmäs kurkottaminen jää puolitiehen ja muuttuu nasaalihonotukseksi.

Ilman kahta edellä mainittua perustavaa laatua olevaa vikaa Overdrive olisi parhaimmillaan lähes tuplasti parempi bändi, etenkin jos siltä löytyisi enemmän albumin päättävän nimikappaleen kaltaisia eeppiseen tunnelmaan panostavia biisejä. Ihan kelvollisesti Twisting My Mindin kaltainen rokimpi jytääminenkin siltä tosin sujuu, mutta tuo laulu...

The Scintilla Project

The Hybrid

UDR

3

The Scintilla Projectin ensijulkaisu haiskahtaa hieman niin etukäteen kuin itse musiikkiinkin tutustumalla pelkältä viime keväänä julkaistun sci-fi raina The Hybridin (alkuperäiseltä nimeltään Scintilla) buffilta, vaikka elokuva kuulemma onkin hetkellisestä ideasta syntyneen konseptialbumin inspiraationa toiminut. Onpahan mukaan saatu laulajaksi mainiosta Britteinsaarten Popedasta eli Saxonista tuttu Biff Byford ja kuullaanhan leffassa myös Saxonin toiseksi uusimmalta tuotokselta Call to Arms (2011) napattu No Rest for the Wicked.

Projektin takana on yksi leffan tuottajista, Balance of Powerin rumpalinakin nimeä tehnyt Lionel Hicks, joka myös tälläkin kiekolla paukuttaa kalvoja. Piiri pieni pyörii siis ja ihan kelvollisesti rullaavat myös itse albumin kappaleet. Mitään erityisen elokuvamaista tai eeppistä tunnelmaa ei musiikista kuitenkaan löydy, vaikka muutamia oletettavasti suoraan leffasta napattuja repliikkejä sinne tänne onkin ripoteltu.

Pohjimmiltaan kokonaisuudessa on kyse perinteisestä ja paikoitellen jopa hyvinkin saxonmaisesta heavy metalista, jonka ylivoimaisen johtavana elementtinä toimii helposti tunnistettava ja edelleenkin hyvässä iskussa oleva herra Byfordin ääni. Harmi vain, että tällä sekä lähes alati taustamattoa kutovilla koskettimella ja simppeleillä orkestraatioilla peitellään usein muuten varsin keskitasoisia sävellyksiä, joista ei kummoistakaan kitara- tahi rytmiryhmätyöskentelyä tahdo löytyä.

Vaan eipä albumi mitään B-luokan räpistelyäkään ole, ja kun seasta löytyy vielä komeahko peräkkäinen Beware the Children-Permanence-Some Nightmare -biisitrio, nousee kokonaisuuden arvo vahvaksi kolmoseksi.

Sick of It All

Last Act of Defiance

Century Media

4

Sick of It All on niitä bändejä, joiden aggressiivinen ote ja uhoaminen musiikissaan on ehdottomasti aidon oloista eikä tippaakaan ärsyttävää toisin kuin monella maanmiehellään genrestä riippumatta. Vaan kun yhtye on pitänyt ääntä samojen asioiden puolesta jo lähemmäs 30 vuotta ja musiikillinen linjakin on ollut yhtenäistä, ei ole mikään ihme, että bändi on edelleen todella tanakassa iskussa vielä kymmenennellä levylläänkin.

Siltikin intensiivinen, tarttuva ja monipuolinen Last Act of Defiance onnistuu yllättämään, jos ei nyt housut kintuissa, niin ainakin ilman paitaa. Levyllä kun ei ole yhtään mitään ylimääräistä, vaikka kappaleita kokonaiset 14 onkin. Kestot kun liikkuvat 1,5-2,5 minuutin välimaastossa eikä turhaa täytettä löydy edes yhden biisin vertaan.

Räväkän ja vauhdikkaanulosannin lisäksi albumilta löytyy myös letkeämpiä hardcore-anthemeita, joissa niissäkin on testosteronia ja yhteenkuuluvuuden tunnetta rutkasti enemmän kuin kotimaisen SM-tason lätkäjoukkueen hengennostatussaunaillassa. Lou Kollerin ärjyessä ja kitaristiveljensä Peten sekä basistin Craigin käskyttäessä köörinä taustalla tekee mieli singahdella edes taas ripeämmin kuin mitä muinaisen varusmiespalvelun aikana koskaan.

Last Act of Defiance on esimerkillinen osoitus siitä, kuinka vireässä kunnossa kaikkien veteraanien tulisi olla on tyylilaji mikä tahansa. Kun asenne, energia ja kokemus lyövät kättä sopusoinnussa keskenään, on jälki aina laadukasta vaikka temput moneen kertaan aiemmin kuultuja olisivatkin.

Stallion

Rise And Die

High Roller

2,5

Sakemannien maun tuntien ei yhtään ihmetytä, miksi reilun vuoden ikäisestä Stallionista ollaan mehuissaan jo näin debyytin julkaisun kynnyksellä, vaikka takana ei ole kuin yksi demo ja EP. Yhtye kun ammentaa suurimmalta osin vaikutteensa täysin oikeaoppisesti eli häpeilemättä 30 vuoden takaisesta teutooniheviskenestä ja tutustuminen asiaan on edennyt selvästi Acceptin Metal Heartia pidemmälle.

Myös Running Wildin täytyy saksalaisille orhille olla varsin tuttua, onhan levynkäynnistävä nimiraita avaukseltaan lähes suora kopio Port Royalista, vain introssa esitetty klassinen maantieteelliseen sijaintiin liittyvä kysymys-vastauskombo jää puuttumaan. Menneiltä ajoilta ja bändeiltä ei ole lainattu vain asennetta, riffejä ja melodioita, sillä myös laulaja kiekuu asiaan kuuluvasti enemmän innolla kuin taidolla ja tuotantopuolikin on oikealla tavalla pelkistetyn kolkkoa.

Genren muotokieli porukalla onkin enemmän kuin hyvin hallussa, mutta korskean ulkokuoren alta jää kuitenkaan kaipaamaan hieman tuhdimpaa sisältöä. Nyt kypsyttely on jäänyt hieman puolitiehen eikä raakuus tarkoita tässäkään ruokalajissa automaattisesti autenttisempaa ja maistuvampaa lopputulosta.

Thrash Bombz

Dawn EP

Iron Shield

2,5

Eri metalligenrejä on jo pitkään yhdistetty toisiinsa vaihtelevin lopputuloksin, eikä heavy metallin naittaminen ärhäkkäämpään pikkuserkkuunsa thrashiin ole lähtökohtaisesti ollenkaan hullumpi ajatus. Thrash Bombzin kakkos-EP:llä metamorfoosi ei kuitenkaan ole saanut kaivatunlaista täyttymystä, mikä pääasiallisesti johtuu hivenen vaatimattomista lähtöaineksista sekä ontuvista sovitusratkaisuista.

Vaikka italiaanojen metalli rullaakin ihan asiallisesti, juuri yhtyeen nimen mukainen mäiskintä kuulostaa usein kököltä ja tylsältä nypytykseltä, josta hyvänä esimerkkinä pienjulkaisun päättävä Human Obliteration. Sen sijaan perinteisen metallin puolella bändi tuntuu olevan selkeästi paremmin kotonaan, sillä Unknown... -introsta ja Dawn -välisoitosta löytyy yllättävänkin herkkää ja nättiä melodiaa, jollaisia tapaa myös turhankin säästeliäästi ripoteltuna sinne tänne varsinaisia biisejä.

Thrash Bombzia kuunnellessa tuntuu vahvasti siltä, että vaikka yhtye haluaisikin kovasti räyhätä, on sen ja etenkin soolokitaristin ideat ja kyvyt kuitenkin selvästi paremmat melodisemman ja rauhallisemman musiikin parissa. Kehitystä saa aika paljon tapahtua muilla osa-alueilla, että lopputulos tasapainottuu ja parantuu oikeaan suuntaan.