Inferno #223/2024

Brume
Marten
Magnetic Eye
3,5

Perustuksiltaan Marten on doom-kategoriaan luokiteltavissa oleva levy, mutta lähestymistapansa on oikeastaan aika lailla muuta kuin miten perinteisesti tässä metallin lajissa alamusiikkia on tehty tai edes nimetty. Saatteesta löytyvä doom-rock -termi ei sekään oikein miellytä silmää tai korvaa.

Melankolista ja verkkaista musiikki toki on, muttei mitenkään raskasta tai painostavaa. Laulusta päävastuussa olevan Susie McMullanin herkkä ääni sekä sello ovat perinteisen tuomionjulistuksen puolelta tuttuja elementtejä jo pitkän ajan takaa, mutta Brumen kohdalla ne ovat keskeisemmässä osassa kappaleita pelkän maustamisen sijaan. Leppoisa, mutta haikea tunnelma onkin intiimiydessään lähempänä unenomaista poppia hieman samaan tapaan kuin mitä Emma Ruth Rundlen omat tekemiset sekä vierailut musiikin rajoja haastavien raskastelijoiden levyillä ovat olleet.

Kokonaisuutena levy on kaikessa pienimuotoisessa eleettömyydessään kiehtova, mutta kuuntelukokemusta veisi entistä syvemmälle puolivälin tienoilta löytyvä rujompaa vierasääntelyä sisältävä How Rude sekä tätä seuraavan Heed Me -biisin kaltaiset pienet irtiotot. Askarruttamaan myös jää, mikä eläin mahtaa seurata aasi-, kukko-, jänis- ja näätäjulkaisuja.

Coffin Curse
The Continuous Nothing
Memento Mori
3

Aina joskus iskee himo syödä tuoretta Ranskanleipää, jonka päälle asettelee sentin paksuisia siivuja Sipuliteemakkaraa ja kyytipojaksi hörii muutaman motillisen kahvia. Yhtä nopeasti kuin mieliteko on herännyt, menee se myös nauttimisen jälkeen ohi ja seuraavaa kertaa saakin odotella yleensä pitkään. Coffin Cursen kakkoskiekko on musiikkimaailman vastine tälle herkulle.

Chileläiskaksikon The Continuous Nothingista ei tahdo löytyä oikein mitään vikaa. Se on kauttaaltaan mainiosti tehtyä ja tymäkästi potkivilla soundeilla tuotettua death metalia alkuaikojen Deiciden ja Morbid Angelin hengessä. Kasiraitainen levy on vaivatonta pyöräyttää läpi useammankin kerran putkeen, vaikka se ei tarjoa siihen mitään varsinaista syytä. Mukavaa ja harmitonta kuuntelumusaa siis, mutta mitä sitten?

Ei albumista ole siis haastajaksi genreklassikoille eikä tämän päivän kovempien nimien tekemisillekään, mutta satunnaista vaihtelua tykkilevyjen pyörityksen sijaan se puolustaa hyvinkin paikkaansa. Pelkkää death metalia aamupalakseenkin ahmiville levy käynee jo hyvästä välipalasta ja voihan se olla myös niinkin, että levy hiipii ajan kanssa salakavalasti ensin takaraivoon ja sieltä aina otsalohkoon saakka.

Critical Defiance
The Search Won't Fall...
Unspeakable Axe
3

Kahden vuoden takaiseen No Life Forms -edeltäjäänsä verrattuna chileläisrässäreiden riffirikas ilmaisu on pysytellyt perusasioiden osalta pitkälti samana, mutta hienosäätöä on tehty kunnianhimoisempaan suuntaan. Ei tässä nyt varsinaisesti voida puhua klassisesta vaikeasta kolmannesta levystä, vaan levyn haastavuus piilee enemmänkin kokonaisuuden toteutuksesta kuin sävellysten kiharuudesta.

The Search Won't Fall… on läpeensä taidokkaan riuskaa räyhäämistä, jossa ei sooloissakaan säästellä. Monipuolisuus onkin yhä yhtyeen vahvuuksia ilman sortumista turhanpäiväiseen kikkailuun tai pehmoiluun intensiteettitasojen pysytellä korkeina silloinkin kun tempoja tiputellaan. Sen sijaan tehoja biiseistä syö turhaan soundimaailma, joka tasapäistää kaikki instrumentit samalle viivalle.

Toinen puolikkaan verran pisteitä rokottava tekijä on liian pitkiksi venytetyt biisit, joita on lähes puolet kaikista varsinaisista kappaleista. Kolmeminuuttisissa repäisyissä yhtye on omimmillaan kuulostaen henkeäsalpaavan armottomalta, mutta kun mittaa venytetään kaksin- tai pahimmillaan yli kolminkertaiseksi, ei lopputulos muutukaan kunnioitusta herättäväksi eeposmaiseksi teokseksi. Ainoastaan bändin soittoon ladattu asenne tekee niistä kuunneltavia tylsän pöhöttyneisyyden sijaan. 

Freeways
Dark Sky Sanctuary
Dying Victims
4

Kaipuu menneisiin aikoihin on vahvasti läsnä Freeways-nelikon tekemisissä. Aikakoneella siirrytäänkin aina 70-80-lukujen taitteeseen saakka, jolloin heavy rockia tyypillisesti leimasi haikeus, hämyisyys ja viattomuus. Nykyajan äärimmilleen optimoidussa huomiotalousmetallissa ei näille ominaisuuksille ole sijaa, pääasia että jytisee hyvin ja kaikki on tutun sekä turvallisen rajua.

Dark Sky Sanctuary on pääsääntöisesti kaihoisaa jytäämistä, jossa liikutaan vanhakantaisen hard rockin ja heavy metalin parissa. Letkeästi rullaava aloituskaksikko tihkuu melankoliaa, mutta vauhdikas Give Em the Gears onkin taas selkeä kunnianosoitus Diamond Headille. Takaisin Graveyard-tyyppiseen ruotuun palataan kuitenkin välittömästi nimikappaleessa ja näillä askelmerkeillä jatketaankin päätyyn saakka, kunnes Cracked Shadowin väliosassa otetaan hattu päästä ja nyökytellään hyväksyvästi Black Sabbathille. Lyhyehköllä albumilla tällainen vaihtelu on virkistävää.

Aika entinen ei koskaan enää palaa totesi salakuljettaja Laitinen Junnun laulussa. Freeways onnistuu kuitenkin toisintamaan mallikkaasti mennyttä ilman ummehtuneisuuden tuoksua. Eskapismille on aina paikkansa ja aikansa kunhan sinne ei eksy loppuiäkseen.

Horndal
Head Hammer Man
Prosthetic
3,5

Nyt ovat ruotsalaiset kehitelleet julkaisulleen erikoisen konseptin sanoitusten käsitellessä yli sadan vuoden takaista teräsduunareitten lähes kapinaan saakka johtanutta lakkoilua kaupungissa, josta yhtyekin on ottanut nimensä. Eikä muuten ole musiikkinsakaan aivan mitään perusmallin jyräystä.

Head Hammer Man on veikeä yhdistelmä death metalia, doomia ja sludgea olematta selkeästi mitään näistä. Römeä-ääninen solisti sekä rennon ilmavasti rullaavat kappaleet tuovat musiikkiin liejuisempaa kalman löyhkää, mutta vastapainona siitä löytyy myös aavemaisia sävyjä sisältävää verkkaisempaa tunnelmointia. Jälki onkin hyvin toimiva musiikillinen tulkinta tapahtumien kulusta ja pääagitaattori Alrik Andersson mielenmaisemasta.